Whitsunday Islands ja Town of 1770

En olisi ikina uskonut, etta inhoaisin irkkuja. Nehan on mukavia ja joviaaleja menninkaisia, jotka on aina hyvalla tuullla. Onglema onkin siina, etta ne kayttaytyy ulkomailla aika pitkalti samoin kuin suomalaiset Virossa. Loma ei ole loma, jos sita ei voi viettaa rakakannissa. Vietin juuri elamani kolme pisinta paivaa kymmenen irkun (ja onneksi muutaman muunkin kanssa) samassa purjeveneessa. Ja ne oli ymparipaissaan koko ajan. Ja kovaaanisesti arvosteli kaikkia muita, jos ne ei olleet koko ajan juomassa kaljaa. Voi jeesus, en tosiaankaan maksanut itteeni kipeaksi matkasta maailman toiselle laidalle ollakseni koko ajan kannissa. Muuten Whitsundayn saaret oli kylla koko lailla komeita!

Lyottaydyin muutamaksi paivaksi yhteen kahden hollantilaispojan kanssa, jotka tapasin jo Magnetic isalndilla. Kaksi avutonta hollantilaistyttoa seuraa niita ja siis myos minua. Ne ei siis tee yhtaan mitaan itekseen, me varataan hostellit ja kokataan niille ja ne vaan seuraa perassa. Jeesus mika loma niilla. Kun ei ne uskalla teha mitaan itekseen.

Mutta kuulkaas meitsi oli eilen surffaamassa! Olen siis cool. Olen myos itarannikon surkein surffaaja. Hadin tuskin pysyin laudan paalla. Wilfred, 19-vuotias kaunis poika, yritti opettaa mua parhaansa mukaan. Paasin mina polvilleni laudan paalle, mutta sitten ana putosin. Surkealla kunnolla tuskin oli mitaan tekemista asian kanssa :D

Ja tanaan olin lentamassa! Pienessa nelipaikkasessa koneessa. Olin kuolla jannityksesta, pirullinen pilotti teki kaikkia syoksyja ja muita, se nautti pelottelusta. Wilfredin reidessa on hirmuiset verinaarmut, kun tarrasin kauhuissani sen reiteen kiinni. Mutta maisemat, oi. Uskomattoman kaunista!

Huomenna tiemme dutchien kanssa erkanevat, en enaa jaksa matkustaa neljan muun kanssa. Etelaa kohti silti matkaan, ehka tapaan ne taas uudestaan, niin kuin kaikki muutkin itarannikon backpacker-onnelassa.

Mulla on tosi hienoja kuvia, mutta missaan internetpaikassa ei oikein saa ladata niita. Tyon alla...