Skydive! SKYDIVE!

Ette ikina usko. Elina Harjunpaa, maailman suurin paskahousu (eilen just hadin tuskin pystyin raahautumaan riippusillan yli kun oli niin valtava tuuli) hyppasi juuri lentokoneesta!

Siis tein laskuvarjohypyn. Tandemin, tietysti, eihan mua yksin paastettaisi taivaalle. Hyppasin, tai siis mun selkaan sidottu mies hyppasi lentokoneesta. Ja mina mukana. Oon vielakin ihan adrenaliinikohinoissa, korvissa suhisee.

Meidan (mun ja Camillan, Camilla on tyokaveri niilta viinitarhoilta) piti teha se jo eilen. Mutta oli niin pilvista, etta siirrettiin talle paivalle, etta nahaan maisemia (Wanakassa maksaa vahan enemman kuin esim. Taupossa se hyppy). Olin aivan hirvittavassa paniikissa jo aamulla. Ja vapisin, kun mulle puettiin valjaita. Sitten se mies vaan otti hartioista kiinni ja sanoi, etta kaikki menee hyvin. Etta pitaa muistaa kolme asiaa: hymyilla vimmatusti, pitaa silmat auki ja rentoutua. Koska siita on tarkoitus nauttia. Kun lentokone nousi, olin varma, etta kuolen. Sitten vahan helpotti, kun paastiin korkeammalle. Olin etta joo, hyppaaminenhan on varmaan mukavaa. Sitten mun piti istua sen sedan syliin ja ja se sitoi mut kiinni itseensa. Ja ovi aukesi. Aivan silmiton paniikki, harasin vastaan, etten halua menna. Jalat roikkui koneesta ulkona, nojasin taaksepain ja sitten mentiinkin jo 200 km/h. Kylma ja tuuli ja sitten avasin silmat ja kaikki oli niin kaunista ja ma lensin, putosin ilman halki, ihmeellista, olin kadet harallaan ja kaikki oli vaan niin siistia etta teki mieli itkea. Kaunista ja nopeaa ja uskomatonta. Ja sitten varjo aukesi ja liideltiin kuin linnut alas.

Tama oli siistein juttu, minka olen elaissani tehnyt. Ma lensin, ja tunsin olevani elossa, hengissa, kaikki tuntui hyvalta ja teki mieli itkea ja nauraa yhta aikaa. Olin ajatellut, etta se on kerran elamassa -juttu, mutta nyt voisin teha sen uudestaan. Kun paasin koneesta ulos, ei pelottanut enaa yhtaan. Camilla maksoi videosta, ja muakin nakyy siina videolla (itse en maksanut siita, pidan kiinni dollareistani viimeiseen asti, ne pitaa niin hirvealla tyolla taalla ansaita). Ja kun katottiin uudestaan sita, muistin, miten hirveasti pelkasin, kun piti koneesta lahtea (se nakyy videolla!). Ja tein sen silti. Vaikka olin varma, etta nyt kuolen.

Mutta se siita. En enaa matkaa Vivin ja Fabricen kanssa, niilta hajosi paku, ja Fabrice oli sita mielta, etta se johtuu extrapainosta. Joten liftasin Wanakaan tapaamaan Blenheimin tuttuja. Piti tanaan lahtea niiden kanssa Mt. Cookille, mutta kun niiden autossa ei enaa ollut tilaa, ja bussi olis maksanut aivan naurettavia summia, en meekaan. Nyt yritan yhta norjalaista opettajaa (hehee, tosi sarkastinen 31-vuotias aija, vaikka hiukan rasittava) saada vakuuttuneeksi siita, etta se haluaa kyydita mut Milford Soundille. Jos se ei mee sinne, jatkan vain pohjoista kohti ja etin taas toita.